Rytmi / Duke & VSOP



Juha Ruokangas represents the younger generation of Finnish guitar building. Before starting on his own, Ruokangas studied in Ikaalinen College of Arts and Design, lutherie department and apprenticed for Matti Nevalainen who builds Flying Finn guitars.

Ruokangas gives a sharp and open impression of himself – besides his guitar building skills – in this sometimes even too mystical professional field. His own workshop has existed in Hyvinkää since 1995, and is located near Hyvinkää centrum in an old factory building Wanha Willatehdas. Juhas customers include such professionals as Peter Lerche, Jukka Tolonen, Juha Bjorninen and so forth. The door to his workshop opens steadily – the local players have found a place for repairs and buying guitars or accessories. Ruokangas guitars have found their way to the international market as well (f.ex. by the help of Frankfurt Musikmesse presentations), Mick Box, the guitarist of Uriah Heep being the best known player. Ruokangas guitars are handbuilt as small scale serial production, and the manufacturing has spread to two Finnish towns, Hyvinkää and Paimio (Note – in 2008 all production was moved to the headquarters in Hyvinkää).

“If you’re about to build more than 10 guitars a year, it makes no sense to do this alone”, says Ruokangas. And his intention is to build more guitars. Ruokangas has crafted many kinds of custom instruments over the years, but nowadays the work focuses mainly on two kinds – VSOP and Duke. Juhas philosophy is, that no copies are made, but the VSOP is a tool for players used to strat-style guitars. The roots of the Duke model can be found from another classic, Gibson Les Paul.

Ruokangas spreads their wings outside Finland, and enthusiastic dealers have been found from Sweden and Denmark. Ruokangas has an agent in the UK as well as in the US. More dealers are to come. The international press is also praising these guitars, and very positive reviews have come out in many mags, as Gitarre Exclusiv (Germany), Fuzz (Sweden) , Guitar Magazine (UK) – and more are to come.

rytmi_2001_1“These guitars have been set-up correctly, they are easy to play, the fret ends feel comfortable and every note rings clean”, Juha says. He has spent years seeking the solution how to make the guitars sound superior. Ruokangas says, that a mass produced guitar can be excellent, but the quality seems to go vastly up and down, as a small manufacturer can focus on more even quality of work and materials. “I believe, that you can hear it too. You can feel the body resonating on your belly and there are no dead spots on the fretboard. I want these guitars to be so good, that as you pick one up, you don’t wanna put it down”. Ruokangas has paid attention to ergonomics too. The guitar should feel comfortable in all playing positions. The neck profile seems to be the most difficult issue – there is not one good all-around solution. So, each Ruokangas neck is custom made to fit each customers hand individually.

“The Duke guitar is soundwise full and open, powerful sounding as certain 50s’ Les Pauls are”, says Juha. “I’ve always missed it”, he tells about occasions he has had a chance to test drive genuine 50s Les Pauls. “The Honduran Mahogany was a lightweight wood, and the old LPs were not heavy. The modern guitars are made of different wood – the mahogany used in them is too heavy.”

Ruokangas uses Spanish Cedar for the Duke body and neck. The material was found “accidentally” as Juha was short time apprenticing for Liikanen Musical instruments, a Finnish company specialised in classical guitars. The professional grade classical guitar necks are most often made of cedar. “I compared a mahogany Duke to a cedar Duke and the difference was as clear as could be”. After that Ruokangas hasn’t built Dukes of any other body/neckwoods. “The cedar sounds lighter. It resonates strongly but still the sustain is very healthy”. Ruokangas tells, that also Juha Lottonen, another Finnish guitar maker, has used cedar for some one-off Les Paul replicas. The Duke carved top is of maple, birch or alder. Maple seems to be the brightest of them all, as alder gives a more mellow tone. Birch is somewhere in between those two. The most played Duke at Frankfurt Musikmesse this year was a piece with a thermo treated arctic birch top, of which Ruokangas is thrilled about. A flamed birch top gives these guitars also stunning looks.

The VSOP is basically a very traditional built instrument: alder body, maple neck and rosewood fretboard. With a few extra euros you get ebony for fretboard and flamed maple for neck. An exception to tradition is, that all wood materials are thermo treated. “This instrument is more relaxed from the beginning”, says Ruokangas. “Thermo treated wood sounds a bit less bright, but it’s not about loosing any highs. Quite the contrary – the tone is better balanced. The bass and middle register ring louder. The thermo treatment affects highs the least”, tells Ruokangas about opinions shared for example with Juha Bjorninen. “It feels as the guitar has been already played in, the tone is fuller”. Ruokangas points out, however, that these are all subjective matters. “As you do more, you learn more”.

The editor and guitarmaker discuss thoroughly, why so many good guitars resonate so loud unplugged, and still the sustain is very good – as in theory heavier material should be better for sustain? “A heavyweight guitar does sustain well, but the tone is weak and the sound has to be built with pickups and electronics”, says Ruokangas. “The Duke has a sound of its own – something you can identify”.

rytmi_2001_2The conversation shifts into environmental issues. Cedar comes from controlled forests, and many good musical instrument wood species are not available anymore. “Many musical instrument makers feel bitter about not being able to use for example Brazilian Rosewood”, Ruokangas tells. He adds, that the minor use of guitar makers has no affect what so ever to the massive cutting down of certain species of exotic woods or de-forestation. “There are unique and fine woods growing in the rain forests, that – as cut in controlled environment – are superior materials for guitars and other musical instruments. These woods have been used in musical instruments for hundreds of years – the tradition goes back long way and is very difficult to change – especially as new, satisfying replacements haven’t been found”. The fretboards are nowadays mostly made of East-Indian Rosewood, which is a bit more porous and lighter weighed as Brazilian Rosewood. The wood suppliers tell, that this wood comes from controlled government owned forests. The thermo treatment works well for rosewood also, making it more stable under climatic changes. Guitar makers are experimenting with other woods also, but the world of conservative guitar players is a very difficult one to sell new materials to. Ebony for fretboards is Ruokangas’ personal favourite. “The tone is best balanced and ebony outlasts all other woods”.

Formerly Ruokangas has used major brands’ pickups, but now shifted mainly to his own. From Germany he found “a crazy enough” pickup genius, who was able to make true all Ruokangas’ ideas. “The neck humbuckers were always too loud. I couldn’t get the kind of pickups I wanted with 4 cables for splitting and other extras. Why do they always have to look the same?”, Ruokangas lists some of reasons that lead into designing his own humbucker models. A number of prototypes were built in close co-operation with German craftsman, and also Peter Lerche was brought in to finetune the tone. “I claim that no other manufacturer has such a well working neck humbucker. The tone has lots of air, it doesn’t sound compressed”, Ruokangas shows proudly a Dukebucker piece.

The neckpickup has considerably less coil than humbuckers usually have, and the tone’s been finetuned also by altering features as coil height and wire type. “The bridge pickup is more traditional, but the mechanical construction of the Dukebuckers differs from the traditional pickups in a few ways, and this brought in some great tonal nuances in a way by accident”. The coils and magnet are mounted on a special maple ring, the top-plate is made of ebony (with a unique pearl logo) and the pickups are mounted in place with 3 screws. The bottom plate is made of same material as vintage strat pickups.

Ruokangas offers also a P90 style SingleSonic and strat style VS line for the VSOPs. The “hitech” Kinmans are still an option for the VS pickups. Ruokangas was determined to solve the usual strat problems with the VS line. “They are usually too bright, harsh – or not loud enough. The VS line is just finished. I can’t hope anything more for the neck or middle pickup. The bridge pickup also works as it should be. It’s strong and aggressive, while the highs remain full, not screeching. A very well balanced set”.

by Kari Hämekoski

Rytmi, No 7 2001


Juha Ruokangas kuuluu nuorempaan suomalaiseen kitarantekijäpolveen, taustanaan mm.
Ikaalisten koulu ja tovi Matti Nevalaisen leivissä Flying Finnin kimpussa.

Ruokankaan otteissa on ammattimaista räväkkyyttä ja ulospäin suuntautuneisuutta, tietysti ammattitaidon ohella – tässä joskus turhankin sisäänpäinkääntyneessä käsityöläisyyden ja taiteen välimaastossa heiluvassa toiminnassa. Oma paja on pyörinyt Hyvinkäällä jo vuodesta 1995 ja se sijaitsee keskustan tuntumassa vanhassa punatiilisessa teollisuuskiinteistössä, Wanha Villatehtaassa.  Asiakaskunta on varsin laaja, käsittäen mm. Peter Lerchen, Jukka Tolosen ja Juha Björnisen kaltaisia ammattilaisia. Ja ovi käy sen verran vinhaan pajalla, että paikalliset soittajat ovat löytäneet tukikohdan tarvike- ja kitaraostoksille sekä korjauspalveluille. Mm. Frankfurtin onnistuneet messuesiintymiset ovat vieneet Ruokankaan malleja myös ulkomaille, Uriah Heep -kitaristi Mick Box tunnetuimpana esimerkkinä. Ruokangas Guitars Oy:ssä on nykyään kaksi muutakin osakasta: Mika Koskinen ja Jiri Kaarmela. Valmistus tapahtuu piensarjatuotantona, ja työvaiheet on hajautettu Koskisen ja Kaarmelan pajalle Paimioon sekä villatehtaalle.

“Jos aikoo tehdä enemmän kuin 10 kitaraa vuodessa, ei ole mitään järkeä olla yksin”, Ruokangas sanoo. Ja tavoitteena on tehdä enemmän kitaroita. Ruokankaan näpeistä on lähtenyt jos jonkinmoista kitaraa ja bassoa, mutta nyt toiminta keskittyy pääasiassa kahteen kitaraan: V.S.O.P.- ja Duke -malleihin. Periaate on, että kopioita ei tehdä, mutta V.S.O.P. on “työkalu kitaristeille jotka ovat tottuneet Stratocasteriin”. Ja Duke puolestaan viittaa – joskin varsin omaperäisesti – toiseen klassikkoon, eli Gibson Les Pauliin.

Kauppiasverkosto on jo laajentunut ulkomaille, ja innostuneita kauppiaita on löytynyt Ruotsista ja Tanskasta.  Englannissa on agentti samoin kuin Hollywoodissa. Lisää edustuksia on työn alla. Myös ulkomainen lehdistö on innostunut tuotteesta ja positiivisia arvioita on ollut useissa lehdissä kuten Gitarre Exclusiv (Saksa), Fuzz (Ruotsi), The Guitar Magazine (Engl.). Ja lisää on tulossa.

Haastattelun aluksi soitinrakentaja saa perustella miksi käsintehdyt Duket ja V.S.O.P. -kitarat kuulostavat sarjavalmisteisia kilpailijoitaan paremmilta. “Kitarani on säädetty kunnolla, niitä on helppo soittaa, nauhanpäät ei törrötä ja äänet soivat puhtaasti”, Ruokangas aloittaa juttutuokion. Hän kertoo vuosia ratkaisseen kysymystä miten kitaran saisi soundaamaan hyvältä. Ruokankaan mukaan massavalmistettu kitara voi olla erinomainen, mutta laatuvaihtelu on helposti suurempaa kun taas pieni valmistaja pystyy tasaisempaan työn jälkeen. “Uskon, että se kuuluu. Body soi vatsaa vasten, kitarassa ei ole kuolleita kohtia. Soittimen pitää olla sellainen, että kun sen ottaa käteen, se on niin miellyttävä että sitä ei haluakaan pistää pois.” Ruokangas kertoo pohtineensa paljon myös sitä, että soitin olisi hyvä kaikissa soittoasennoissa. Kaulaprofiilia hän pitää ehkä hankalimpana kysymyksenä – yleispätevää ratkaisua kun ei ole. Niinpä kitaran saa juuri omaan näppiin sopivaan muotoon veistettynä.

Soundillisesti Duke-kitaroissa Ruokangas hakee samanlaista täyteläistä mutta aukiolevaa, tuhtia soundia kuin tietyissä 1950-luvun Les Pauleissa on. “Sitä olen jäänyt aina kaipaamaan”, soitinrakentaja kertoo tilanteista joissa on päässyt testaamaan aitoja 1950-luvun Gibson Les Pauleja. “Hondurasin mahonki oli kevyttä puuta, eivätkä vanhat Les Paulit olleet painavia. Nykyiset kitarat on tehty eri puista. Niissä käytetty mahonki on paljon painavampaa.”

Ruokangas käyttää Duke-mallistossaan Espanjan seetriä, joka itse asiassa kasvaa Brasiliassa. Materiaali löytyi “vahingossa” työharjoittelussa klassisiin kitaroihin erikoistuneella Liikasen pajalla. Klassisen kitaran kauloihin käytetään usein seetriä. “Vertasin mahonkista Dukea seetriseen Dukeen ja ero oli niin päivänselvä.” Sen jälkeen Ruokangas ei ole Dukeja mistään muusta materiaalista tehnytkään. Runko ja kaula ovat seetriä. “Seetri soundaa vaalemmalta. Se resonoi voimakkaasti ja tuntuu vatsanahassa, silti siinä on sustainia.” Ruokangas kertoo, että myös mm. Juha Lottonen on hyödyntänyt seetrin omainaisuuksia Les Paul -tyyppisissä kitaroissa. Kansi on vaahteraa, leppää tai koivua. Kevyehkön vaahteran soundi on helein, lepän sointi on puinen – mellow – ja koivu on siltä väliltä. Tämänvuotisilla Frankfurtin messuilla soitetuin kitara oli valmistettu lämpökäsitellystä seetristä sekä koivusta, ja Ruokangas sanookin olevansa erityisen innostunut lämpökäsitellystä suomalaisesta koivusta kansimateriaalina. Loimukoivuinen malli on myös varsin hulppeaa katseltavaa.

V.S.O.P. on periaatteessa perinteisellä reseptillä valmistettu soitin: runko on leppää, kaula vaahteraa ja otelauta ruusupuuta. Lisäeuroilla otelautaan saa eebenpuuta ja kaulaan loimua. Poikkeuksellista perinteeseen on se, että materiaalit ovat lämpökäsiteityjä. “Kitara on levollisempi uudesta pitäen”, Ruokangas sanoo. Soitinpuita ei tosin käsitellä yhtä rajusti kuin muihin käyttötarkoituksiin menevää puuta. “Lämpökäsitelty puu kuulostaa vähemmän kirkkaalta, mutta kyse ei ole siitä että käsitellyssä materiaalissa olisi vähemmän yläpäätä, vaan sointi on paljon tasapainoisempi. Bassot soivat paremmin ja keskialue tasaisemmin. Yläpäähän lämpökäsittely vaikuttaa itse asiassa vähiten”, Ruokangas kertaa mm. Juha Björnisen jakamia havaintoja V.S.O.P.-mallista saatuihin kokemuksiin viitaten. “Kuulostaa siltä, että kitaraa olisi soitettu 4-5 vuotta, se on täyteläisempi.” Ruokangas haluaa silti korostaa varovaisuutta kommenteissa. “Kun enemmän tekee, oppii aina uutta.

Toimittaja ja soitinrakentaja uppoutuvat pohtimaan, miksi monet hyvät kitarat resonoivat hyvin ja silti niissä on sustainia, kun teoriassa raskaampi materiaali pitäisi olla parempi äänen keston kannalta? “Kyllä painavassakin kitarassa on sustainia, mutta se on persoonaton ja soundi on tehtävä mikrofoneilla”, Ruokangas sanoo. “Dukeissa on selvä ominaissoundi.”

Soundista keskustelu siirtyy ympäristökysymyksiin. Seetri ei ole Ruokankaan mukaan sademetsäpuu, mutta monia hyviä soitinpuita ei ole enää saatavilla hakkuu- tai myyntikieltojen takia. “Soitinrakentajat ovat usein katkeria siitä etteivät voi käyttää enää esimerkiksi Brasilian ruusupuuta”, Ruokangas kertoo. Hän kertookin, että soitinrakentajien vähäisenä käytöllä ei ole ollut mitään käytännön merkitystä tiettyjen puulajien ylihakkuisiin. “Sademetsissä kasvaa hienoja puita, jotka oikein käytettynä ovat ylivertaisia rakennusmateriaaleja. Kyseisiä puita on käytetty soittimissa satoja vuosia, eli perinteet ovat pitkät ja niitä on vaikea muuttaa – varsinkin kun hyviä korvaavia materiaaleja ei ole oikein löydetty.” Otelaudoissa käytetäänkin nykyään lähinnä Intian ruusupuuta joka on huokoisempaa ja kevyempää. Sitä saadaan tavarantoimittajien mukaan harvennushakkuista Intian valtionmetsistä. Lämpökäsittely toimii myös ruusupuuotelaudoissa, ne ovat silloin vähemmän herkkiä säävaihteluille. Muitakin materiaaleja kokeillaan, esimerkiksi pihlajaa, mutta saanti on vaikeaa. Lisäksi konservatiiviselle kitaransoittajakunnalle on vaikea myydä uusia materiaaleja. Ruokangas itse pitää eniten eebenpuusta otelautarnateriaalina. “Se on kaikkein tasaisin soinnillaan ja kestävin.”

Aiemmin valtavirtamikrofoneja käyttänyt Ruokangas on siirtynyt pääosin omiin mikrofoneihin. Saksasta on löytynyt oikeanlainen mikrofonifriikki, joka on pystynyt toteuttamaan Ruokankaan ideat. “Kaulamikit tulivat aina liian lujaa, en saanut haluamiani puolitettavia malleja ja miksi niiden pitää näyttää aina samalta”, Ruokangas kertaa oman humbuckermallin suunnitteluun johtaneita syitä.  Protoja rakennettiin melkoinen määrä saksalaiskumppanin kanssa ja soundin viilaamisessa hyödynnettiin ennen kaikkea Peter Lerchen korvaparia. “Väitän että kenelläkään ei ole näin toimivaa kaulahumbuckeria. Soundi on ilmava, eikä se kuulosta kompressoidulta”, Ruokangas esittelee ylpeänä Dukebuckeria. “Nyt ei muuteta mitään”, Ruokangas lainaa Matti Nevalaisen lausumaa Flying Finnin syntymähetkellä.

Kaulamikrofonissa on käämiä huomattavasti vähemmän kuin humbuckereissa yleensä, mutta muita ominaisuuksia muuttamalla soundi on saatu kohdalleen. “Tallamikrofonissa ei ole tietoisia muutoksia. Mikrofonin fyysinen rakenne poikkeaa hiukan perinteisestä, ja tämä toi mukanaan hyviä saundinyansseja tavallaan vahingossa.” Mikrofonit on kasattu vaahterarenkaan päälle, kansi on eebenpuuta (jossa on hulppea logo) ja mikit pysyvät kunnolla paikoillaan koimella ruuvilla. Pohjalevy on prespaania eli pahvia kuten vanhoissa Stratocasterin mikeissä

Humbuckerin lisäksi tarjolla on Gibson P-90 -tyyppinen, yksikelainen SingieSonic sekä Stratocaster-tyypiset VS-mikit V.S.O.P. -mallistoa varten. Ruokangas käyttää V.S.O.P. -kitaroissa edelleen myös Kinmanin hyvin häiriöitä sietäviä “hi-tech” mikrofoneja. VS mallissa Ruokangas on päättänyt ratkaista tyypillisiä Straton tallamikin ongelmia. “Se on liian kireä tai karkea ja soi liian hiljaa. Kaulamikkiin ja keskimikkiin en oikein osaa toivoa mitään lisää.” Tuotekehitys on saatu nyt päätökseen. Tallamikki toimii niin kuin pitääkin. “Se on voimakkaan aggressiivinen. Yläpääkin on täyteläinen, eikä piikkimäinen, ja tallamikki on balanssissa muiden mikkien kanssa”.

– Kari Hämekoski

Rytmi, No 7 2001